Chévere!

Tässä alkuun hieman taustaa siltä varalta, että tätä blogia eksyy lukemaan myös joku muu kuin mun kaveri:

Olen 31-vuotias sairaanhoitaja, ja pitkäaikaisena haaveena on ollut työskentely tai vapaaehtoistyö ulkomailla. Syksyllä 2016 sitten havahduin siihen, että tämä haave ei ole vielä totetunut, joten päätin ryhtyä toimenpiteisiin asian suhteen. Tuloksena saavuin viikko sitten Peruun, jossa mun on määrä viettää seuraavat kuukaudet työskennellen Policlinico Belenissä, joka on kolmannen sektorin ylläpitämä terveysklinikka, joka tarjoaa terveydenhuoltoa vähävaraisille. Ennen työrupeaman alkamista mua odottaa kahden viikon (espanjan) kielikurssi, jonka aloitin tällä viikolla. Vapaaehtoistyörupeaman päätyttyä tarkoituksena on vielä reissata vähän ympäri Perua ja sen jälkeen Ecuadoria, jonka jälkeen palaan Suomeen toukokuun lopulla.

Perustin tämän blogin lähinnä siksi, että sellaisetkin tuttuni voisivat lukea mun matkakuulumisia, jotka eivät ole facebookissa tai whatsapissa. Tämä ei siis ole varsinainen matkailublogi, enkä aio ottaa tätä kirjoittaessani mitään paineita siitä, kiinnostavatko kirjoittamani asiat varsinaisesti ketään muita kuin itseäni. ;) On nimittäin kiva saada myös itselle dokumentoitua, mitä matkan aikana on tapahtunut, ja näin internet-aikakaudellahan se onnistuu tällä tavoin aika kätevästi.

Vaikka tuntuu, ettei mulle ole varsinaisesti matkan aikana tapahtunut vielä mitään erityisen jännittävää, aloitan kirjoittamisen jo nyt, ettei kynnys ehdi kasvaa liian korkeaksi.

Tähän mennessä olen viipynyt Perussa vajaan viikon, joista ensimmäisen yön Limassa ja siitä eteenpäin Cuscossa, entisessä inkojen pääkaupungissa. Lima sijaitsee suunnilleen meren pinnan tasolla, joten lento Cuscoon n. 3400 metrin korkeuteen oli aikamoinen järkytys kropalle. Saapuessani Cuscoon isäntäperheeni (jonka luona toistaiseksi asun vuokrahuoneessa) äiti kehottikin minua minimoimaan vuoristotaudin oireet käymällä heti nukkumaan juotuani kokateetä (joka siis tosiaan on nimensä mukaisesti tehty kokalehdistä, mutta sillä ei ole huumaavaa vaikutusta, vaan paikallisten mukaan auttaa sopeutumaan korkeuteen. Inkojen perintöä olevia lehtiä ja teetä käytetään edelleen ihan jokapäiväisessä elämässä - McDonaldsista kokateetä ei saanut, mutta kaikista muista ravintoloista sitä on tähän mennessä löytynyt kun olen kysynyt). Neuvo oli ihan hyvä – heräsin pari kertaa pahoinvointiin ja huimaukseen yön aikana, mutta aamulla olo oli parempi, joskin normaalia heikompi ja herkemmin hengästyvä. Pysyttelin näin ollen ensimmäisen kokonaisen päiväni Cuscossa melko lähellä kotia siltä varalta, että jaksaminen tyssäisi kesken kaiken, ja otin päivän vielä levon, akklimatisaation ja seitsemän tunnin aikaeroon sopeutumisen kannalta. Lisäksi noudatin kuuliaisesti kaikkia kuulemiani vuoristotautiin liittyviä ohjeita: join runsaasti vettä ja söin hiilihydraatteja, pidättäydyin alkoholin käytöstä ja käytin muutaman ensimmäisen päivän ajan jo Suomesta hankittuja vuoristotaudin oireita lievittäviä lääkkeitä. Tiedä sitten, mikä tulos olisi ollut, jos en olisi noudattanut niitä, mutta näin jälkikäteen ajateltuna sopeutuminen tapahtui niin nopeasti, että olen tyytyväinen.

Kolmantena päivänä jaksoin jo kävellä hieman pidempiä matkoja keskustan tuntumassa ilman suurempia ongelmia. Yritin löytää supermarketin ostaakseni jotain pientä evästä ja vettä (halvempaan hintaan kuin minimarketeista, tai näin ainakin toivoin). Tämä etsintä kesti ehkä noin kaksi tuntia, ja oltuani muutaman tunnin liikkeellä jouduin käymään välissä lepäämässä jaksaakseni lähteä vielä illalla ulos. Jaksamista ei helpota se, että kaupunki on täynnä jyrkkiä portaita ja mäkiä, joiden edestakaisin nouseminen käy herkästi hengästyttämään edelleen.

Kaupunkina Cusco vaikuttaa mukavalta. Vuoristomaisemat ovat kauniit ja ihmiset ovat toistaiseksi olleet avuliaita. Täällä on paljon turisteja, mikä on toisaalta ihan hyvä - kulttuurishokki ei ollut niin suuri, kun esimerkiksi kasvisruoan löytäminen ravintolasta on melko helppoa, pystyn jatkamaan täällä salsa- ja kuntosaliharrastuksiani, monissa ravintoloissa on wifi-yhteys ja Cuscon keskustassa tulisi todennäköisesti toimeen joten kuten ilman espanjantaitoakin. Muutaman kerran asioidessani espanjaksi olen saanut pyytämättä palvelua englanniksi (mikä tosin usein saattaa pikemminkin haitata ymmärtämistäni). Toki turismi tuo mukanaan myös vähemmän miellyttäviä lieveilmiöitä, mutta täällä päin ”massage, massagea” mainostavat tytöt tai laamojen kanssa itseään kuvauttavat, perinneasuun pukeutuneet tädit yleensä ymmärtävät eikiitoksen (no, gracias) ensimmäisellä kerralla. Lisäksi paikalliset ovat ilmeisen tottuneita turisteihin, eikä esimerkiksi yksin liikkuva (tai kuntosalilla treenaava) vaalea nainen vaikuta herättävän sellaista huomiota kuin etukäteen pelkäsin.

Yleisesti ottaen kaupunki on melko turvallinen, mutta taskuvarkaita on kuulemma runsaasti, ja yöaikaan kotiin palatessa kaltaiseni yksin liikkuvan turistin näköisen naisen on kuulemma suositeltavampaa ottaa taksi (mikä tuntuu vähän hullulta, kun koti on niin lyhyen kävelymatkan päässä. Olen toistaiseksi kuitenkin noudattanut tätä neuvoa kuuliaisesti, jollei joku ole lähtenyt kävellen saattamaan mua, koska taksilla ei myöskään ole kovin kallista kulkea). Tämä lienee kuitenkin aika yleinen neuvo vähän joka puolella maailmaa. Paikallinen erikoisuus ovat vapaana juoksevat (kulku)koirat, jotka kuulemma jostain syystä saattavat äityä aggressiivisiksi ihmisiä kohtaan öisin.

Itse yövyn paikallisessa perheessä, jossa asuu äidin lisäksi kaksi herttaista tytärtä ja (hyvin kesy ja kiltti!) koira. Lisäksi naapurin mummo, setä ja toisen tyttären kaveri vierailevat kodissa aika ajoin ja ovat välillä olleet kanssani aamupalalla. Olen päässyt aamiaisella ja illallisella maistelemaan paikallisia kotiruokia, joista osa tuntuu tutummilta (esim. suklaapuuro) ja osa eksoottisemmilta (esim. eilisaamuiset juustokuorrutetut morayat, jotka ovat kai jonkun lajisia perunoita). Ruokaan liittyen täytyy kirjoittaa joku erillinen pidempi teksti sitten, kun olen testaillut enemmän erilaisia paikallisia ruokia tai esimerkiksi niiden valmistamista – perulaisen keittiön kursseja on tarjolla runsaasti.

Vaikka suomalaisen luulisi tottuneen kylmään, täällä kaikki lämpimät vaatteet ovat tulleet tarpeeseen, ja usein ne on tarvinnut pukea päälle kaikki yhtä aikaa. Lisäksi vedenpitäviä kenkiä ja sadetakkia on käytännössä koko ajan pidettävä päällä tai mukana, koska aurinkoinen sää (jonka ansiosta olen onnistumaan punehduttamaan päänahkani, vaikka muu vartalo on ollut samaan aikaan toppakerrosten alla) muuttuu hetkessä rankkasateeksi, joka uuden vuoden päivänä tuli myös vähän katosta läpi sänkyyni. Tähän vuodenaikaan on kuulemma normaalisti lämpimämpi (onhan kesä!) kuin nyt: käytännössä olen käyttänyt kevytuntuvatakkia ympäri vuorokauden sekä sisällä että ulkona, paitsi silloin kun nukun yöni kolmen täkin alla, joista yksikään ei tunnu tarpeettomalta.

Osittain ilmaston ja osittain paikallisen vesijohtojärjestelmän ansiosta suihkussa käyminen tuntuu kuin urheilusuoritukselta: ensin täytyy kerätä voimia että uskaltaa altistaa itsensä kylmälle, lisäksi kannattaa huomioida onko kyseiseen vuorokaudenaikaan veden paine päällä (ts.tuleeko hanasta lainkaan vettä) tai onko ylipäänsä vettä kyseiselle vuorokaudelle jäljellä. Jos haluaa pestä hiukset, tukka kannattaa kastella ja shamppoottaa heti, jotta ehtii varmasti huuhdella shampoon pois ennen kuin (tuli)kuuman veden tulo mahdollisesti lakkaa. Tämä ei toki ole mikään ainutlaatuinen ongelma - muistelen, että aiemminkin ulkomailla käydessä asia, joka on ilahduttanut Suomeen palatessa erityisesti, on ollut tasainen veden lämpötila ja paine suihkussa käydessä. Uutena vuotena ulos lähtiessäni mietin, viitsisinkö laittaa naamaan meikkiä, kun en ole varma miten saan sen pestyä pois kotiin palatessa, kun vettä ei todennäköisesti tule enää hanasta. :)

Kiitos nykyajan humputusten eli internetin, onnistuin solmimaan kaverisuhteita paikallisiin jo heti muutaman ekan päivän sisällä. Yksi uusista kavereistani kutsui viettämään kaveriporukkansa seurassa uutta vuotta, ja niin pääsin kokemaan tyypillisen cuscolaisen uuden vuoden: kokoonnuimme Plaza del Armasille, ja kellon lyödessä kaksitoista söimme kaksitoista rypälettä (mä söin varmuuden vuoksi 14...) ja kiersimme väkijoukon mukana kävellen Plaza del Armasin ympäri. Tekemällä tämän kierroksen (joita pitäisi toisten lähteiden mukaan tehdä 12 ja toisten 3, mutta me tehtiin vain yksi...) voi kuulemma taata itselleen paljon matkustamista ensi vuodelle. Valitettavasti mulla ei ollut päällä mitään keltaista (onnellisen vuoden takaamiseksi) tai vihreää (raharikkaan vuoden takaamiseksi. Tähän olisi kelvannut ilmeisesti myös linssien kantaminen taskussa), mutta onneksi mukana oli punainen kassi (jonka pitäisi taata paljon rakkautta uudelle vuodelle, ja matkalaukun kantamisen jälleen taata paljon matkustamista - eli ehkä kassia kantamalla pääsee matkustamaan ainakin vähän)?

Omaa sydäntäni lämmittävä yksityiskohta uuden vuoden aatossa oli, kun yksi näistä uuden vuoden uusista tuttavuuksistani luonnehti mun tapaamista sanoin "buena onda" ja "chévere". Mulle käännettiin, että nämä tarkoittavat jotakuinkin "good vibe" ja "cool". Nyt ei sitten ole enää ihan niin orpo olo, vaikka asuu ensimmäistä kertaa näin kaukana kotoa, perheestä ja ystävistä, vieraassa kaupungissa.